Onneks nyt on taas kouluu ja pääsee elää omaa pikku elämää rutiineilla ja pakkotoiminnoilla täytettynä. Ei tää oo elämää, mut ainaki pystyn täysin hallitsemaan itteni ja se tuntuu hyvältä jollain tavalla. Mä olen vahva ku pystyn rajottamaan mun kehon tarpeita.
Oon alkanu käymää n.5 kertaa viikos tunnin lenkeillä, ja se koko lenkkitouhu on menny ihan hulluks. Juoksen niin kauan kunnes mua sattuu joka paikkaan, kunnes tuntuu, että pyörryn. Ei se oo kivaa, mut on vaan pakko käydä juoksee.
Samalla ku oon lisänny liikuntaa, oon vähentäny huomattavasti syömisiä. Tunnen itteni ylpeeks, ja hetken ajan onnelliseks ku pystyn olee syömättä..mut toisaalta olo on tosi huono. Ei huono pelkästää sen takii, et ''kroppa vaatii ruokaa'' vaan sen takii, ku tuntuu, et oisin pettäny kaikki. En pysty paranemaan, oon surkee, onneton, ruma, läski, idiootti, syömishäiriöinen, joka ei osaa eikä halua päästää tästä kaikesta irti. Kaikki odottaa multa, et oisin onnellinen täydellinen nuori neiti. Oon epäonnistunu, ku en pysty toteuttaa muiden toiveita.
Oon käyny viimesen 1,5 vuoden ajan terapeutil 2 kertaa viikossa, eikä asiat oo menny yhtään parempaan suuntaan; päin vastoin vaan huonompaan suuntaan. En usko, et avohoito on mulle riittävä, vaan mun pitäis päästä osastolle, jotta voisin alkaa paranemaan. Mut tiiän, etten pääsis osastolle sisään, koska en oo tarpeeks laiha, en oo tarpeeks sairas. Joten siks mun pitää laihduttaa vielä enemmän, kuihduttaa itteni kuoliaaks.
En tiiä mitä pitäis tehdä, oon luovuttamispisteessä. En vaan jaksa enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti