Haluun kotiin

Ensinäkin Hyvää Äitienpäivää kaikille! (:

Siirryin perjantaina kuntoutusosastolle, sen jälkee ku olin ollu yli 10 viikkoa yhdellä samalla osastolla. Tää kuntoutusosasto ei tunnu yhtään hyvältä. Joku siinä paikassa ja ihmisissä ahdistaa ihan kamalasti, niin paljon, et oon vaan itkeny kotona hysteerisesti sen takii ku en haluu mennä sinne. Mä uskon, et pärjäisin paljo paremmin kotona. Ens viikolla on hoitokokous ja sillon viimestään aion sanoa, ettei tää paikka oo mulle hyväks, enkä aio enää sinne jäädä. Alun perinkää en ois koko osastolle halunnu mennä, mut hoitohenkilökunta sai mut suostuteltuu siihen. Ja minä liian kilttinä tyttönä suostuin, vaikka sitä ennen olin päättäväisesti sanonu monta kertaa, etten haluu koko osastolle. Tyhmä minä, ku lopulta kuiteski aina suostun kaikkeen mitä en oikeasti halua. Mul ois paljo opittavaa.

Mut siis tällä hetkellä oon kotona, ja ahdistaa jo ajatus siitä, että illalla pitäis palata sinne kamalaan kuntoutusosastoon. Mä jäisin paljo mielummi kotiin. Sitä paitsi ei mulla oo enää mitää syytä (syömishäiriöö ei lasketa) miks mun pitäis olla osastolla. Kaikki ne itsetuhoset ajatukset ja käyttäytyminen on hävinny johonkin, ja hyvä niin. Mut se vaan tarkottaa sitä, et oon ihan turhaan osastolla. Kumpa mun ei tarvis enää mennä sinne.

Mä kutsun mun syömishäiriöö Peikoks. Se Peikko hallitsee mua ja mun ajatteluu. Se kiusaa mua niin paljo ku mahdollista. Mua kiusattiin melkee koko ala- ja yläaste, haukuttii mun ulkonäköö, sitä miltä mä näytin. Siitä lähti mun syömishäiriö liikkeelle, ja nyt tuntuu, et koska mua ei kiusata, mun pitää ite kiusata itteeni. Eli Peikko tekee kaiken, mut vielä kierommin, ku mitä ne kiusaajat teki mulle. Tää on huono suhde mun ja tän Peikon välillä, mut se on semmonen, josta ei niin vaa pääsekään eroon. Ja Peikko saa sut uskomaan, ettei siitä kannata luopua. Se on Peikko joka pistää sut tekemään tyhmiä asioita kuten paastoomaan tai pakkoliikkumaan. Se Peikko pistää sut ajattelemaan huonoa itestäs. Ja vaikka mä tiiän tän kaiken, silti mä annan Peikon jatkaa sen työtä.

Oon ainoo joka tietää...

Oon ollu nyt eilisestä asti kotilomalla osastolta. Tänä iltana meen takasin osastolle. On menny hyvin ja huonosti, tai miten sen nyt ottaa. On ahdistanu vähän, mut oon kestäny sen, mut samalla syömishäiriö vahvistuu koko ajan. Ja mä annan sen tehä sen, en taistele vastaan. Ne ei osastolla tiiä, et mul on taas alkanu tulee syömishäiriöajatteluu ja -käyttäytymistä. Huomenna on hoitokokous, ja jos siellä ottaisin esille tän kaiken, ne menis vaa enemmän hämilleen, et mikä mua vaivaa. Ja koska mun äiti tulee olee paikalla, en haluu, et se tietää, et mun syömishäiriö vaa voimistuu koko ajan. Ehkä oon tyhmä ku en infoo mun tilanteesta hoitohenkilökunnalle, mut mä pelkään, et mitä sit tapahtuis. Loppuisko mun laihtuminen ku seinään? Ja sitä en missään nimessä haluu, koska mulla on oikeesti varaa pudottaa painoo, ja paljon! Äitiki haluu mun laihtuvan, ku se täs yks päivä sano, et ''aletaa yhessä laihduttaa''. No toi sai mut vaa sekomaan, ja aloin hullun lailla laihduttaa. Ja tässä sitä nyt ollaa. Kiitti äiti.

Mä tottelen sua

Se ääni mun päässä, se syömishäiriö ääni, voimistuu koko ajan. Hetki hetkeltä siit tulee vahvempi ja vahvempi, kunnes lopulta en edes pääse siitä enää irti. Mutta mä en haluakaan siitä eroon. Mä annan sille luvan ottaa mut sen mukaan ja teen kaiken mitä se käskee tekemään.Kävin tänää ostamassa jotain rasvanpolttajaa, toivoen, että ne napit nopeuttas mun laihtumista. Tänää syömiset on menny ihan perseelleen, mutta silti vaaka on mun puolella. Oon laihtunu tässä parin päivän sisällä 2,5kg. Mä olen edelleen valtava, mutta askeleen lähempänä mun tavotetta.
Mulla on käteen kirjotettu teksti, joka on koko ajan muistuttamassa mua mun tavotteesta ja siitä että mä en saa syödä.
Tällä hetkellä mulla on vahva motivaatio laihtumisen suhteen, ja mä todella uskon pystyväni siihen. Mun on pakko onnistua, mulla ei oo muuta vaihtoehtoa. Jos en vuoden sisäl oo laihtunu mun lopulliseen tavotepainoon, mä tapan itteni. Sillä en aio elää enää tälläses valtavassa kropassa. Mulla on sit lupa tappaa itteni.

 when you say no to food, you say yes to skinny

Asiat muuttuu, muttei parempaan

Siitä onkin kauan, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. Asiat ovat muuttuneet paljon, muttei parempaan..
Olen ollut paljon sairaalassa viime kuukausina, ja olen tälläkin hetkellä. Sain tässä muutama kuukausi sitten uuden diagnoosin, skitsofrenian, mutta itse en siihen ihan täysin usko.
Elämäni on ollut rankkaa, enkä vieläkään näe ulospääsyä tästä kaikesta. Voimakas masentuneisuus ja itsetuhoisuus on hieman heltinyt, mutta tilalle on tullut syömishäiriö. Loppuuko tämä koskaan?

Tällä hetkellä motivaationi on korkealla laihtumisen suhteen, enkä aio antaa periksi ennen kuin painan enintään tavoitteeni verran! Siihen on pitkä matka, mutta sen matkan aion kulkea. Tällä kertaa en anna periksi, ennen kuin onnistun. Minusta tulee vielä laiha, kaunis, puhdas, täydellinen, anorektikko.

Omaan Asuntoon Muuttaminen

Mä asun tällä hetkellä nuorisokodissa. Mun pitäis kohta (ens vuoden alussa luultavasti) muuttaa yksin omaan asuntoon. Mut se suunnitelma kusee tällä hetkellä. Mun omaohjaajat nuorisokodissa on sitä mieltä, etten oo todellakaan valmis muuttaa mihinkään yksin. Samaa mieltää taitaa olla sossutki. Perseestä. Ite muuttaisin vaikka huomenna, jos siihen olis tilaisuus. Mä haluan päästä elämään mun omaa elämää mun omaan asuntoon. Vasta sitten mä pystyn todella hallitsemaan mitä suuhuni laitan. Vasta sitten mä tuun onnistumaan mun tavotteessa eli laihtumaan ja paljon. Vihdoin kukaan ei vahdi mua, vihdoin mä pystyn hallitsemaan itteeni.
Mul on jo tarkat suunnitelmat syömisten osalta miten tuun etenemään sit ku oon päässy muuttamaan omaan asuntoon. Venaan vaan niin innolla sitä muuttamista. En malta odottaa!

 

Vuosi 2011

Tää vuos (2011) on menny ihan sairaan nopeesti, mut tosi tosi rankasti. Oon ollu osastolla kolme kertaa tän vuoden aikana ja yrittäny neljä kertaa itsemurhaa. Valitettavasti siinä onnistumatta. Tuntuu vaan, ettei elämäl oo enää mulle mitään annettavaa. Ei tässä oo mitään järkeä koko elämässä. Sain myös tän vuoden alussa uudet diagnoosit, syömishäiriön lisäks mulla on vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Ja nyt epäillään kans epävakaata persoonallisuushäiriötä. Hyvin mulla menee. Asiat vaa pahenee koko ajan.

Masennuksest huolimatta syömishäiriö keikkuu edelleen mukana. Osastojaksojen aikana oon lihonu ihan valtavasti. Musta on tullu oikeesti läski, ja se ahdistaa täl hetkel ihan kamalasti. Sen takii oon ollu valmis tappaa itteni. Niin kamalalta se tuntuu, olla näin ison kokonen.

Mun yksilöterapia loppu täs syksyn aikana, mut perheterapia tuli tilalle. Käyn myös välillä yksin perheterapeutil ja se on tuntunu ihan hyvältä ratkasulta. Hyvä päästä purkaa yksin asioita sille, ku sillon ku ollaan koko perhe terapeutil, en saa sanotuks paljookaa. Mun on ollu aina vaikee puhuu vaikeist asioista mun perheen kuullen. 

Mä oon vihdoin päättäny oikeesti alkaa tehä jotain mun valtavalle painolle. Oon päättäny alkaa liikkuu enemmän ja syömään taas vähemmän. Mun on pakko laihtuu ens kesään mennes! En kestä olla tän kokonen.
Oon päättäny mun ''kunto-ohjelman'': 4-5 kertaa viikos 45min lenkki + joka päivä 30min kuntopiiriä. Tolla on pakko laihtua ku viel vähennän mun syömisiä!

syömishäiriö tiukentaa otetta

Joululoma meni jossain ''sumussa''. Ei oo mitään muistikuvaa siitä mitä tein, muuta ku se et jouduin syömään aivan älyttömästi ja lihoin! :( Tosi tosi ahdistavaa, ei sitä voinu lomaks kutsua.
Onneks nyt on taas kouluu ja pääsee elää omaa pikku elämää rutiineilla ja pakkotoiminnoilla täytettynä. Ei tää oo elämää, mut ainaki pystyn täysin hallitsemaan itteni ja se tuntuu hyvältä jollain tavalla. Mä olen vahva ku pystyn rajottamaan mun kehon tarpeita.
Oon alkanu käymää n.5 kertaa viikos tunnin lenkeillä, ja se koko lenkkitouhu on menny ihan hulluks. Juoksen niin kauan kunnes mua sattuu joka paikkaan, kunnes tuntuu, että pyörryn. Ei se oo kivaa, mut on vaan pakko käydä juoksee.
Samalla ku oon lisänny liikuntaa, oon vähentäny huomattavasti syömisiä. Tunnen itteni ylpeeks, ja hetken ajan onnelliseks ku pystyn olee syömättä..mut toisaalta olo on tosi huono. Ei huono pelkästää sen takii, et ''kroppa vaatii ruokaa'' vaan sen takii, ku tuntuu, et oisin pettäny kaikki. En pysty paranemaan, oon surkee, onneton, ruma, läski, idiootti, syömishäiriöinen, joka ei osaa eikä halua päästää tästä kaikesta irti. Kaikki odottaa multa, et oisin onnellinen täydellinen nuori neiti. Oon epäonnistunu, ku en pysty toteuttaa muiden toiveita.

Oon käyny viimesen 1,5 vuoden ajan terapeutil 2 kertaa viikossa, eikä asiat oo menny yhtään parempaan suuntaan; päin vastoin vaan huonompaan suuntaan. En usko, et avohoito on mulle riittävä, vaan mun pitäis päästä osastolle, jotta voisin alkaa paranemaan. Mut tiiän, etten pääsis osastolle sisään, koska en oo tarpeeks laiha, en oo tarpeeks sairas. Joten siks mun pitää laihduttaa vielä enemmän, kuihduttaa itteni kuoliaaks.

En tiiä mitä pitäis tehdä, oon luovuttamispisteessä. En vaan jaksa enää.