Tälläistä tää on. Päivästä toiseen joka hetki, joka sekunti anorektisen ajattelun kanssa. Syönkö jotain vai enkö syö. Paljo syön ja miten nopeesti. Pitäis liikkua enemmän, nukkua vähemmän. Pitäis lopettaa syöminen kokonaan. Oot läski lihava ylipainonen. Susta ei oo mihinkään. Oot arvoton paska.
Mua pelottaa se etten tuu koskaa pääsee täst sairaudesta irti, mut toisaalta pelottaa paraneminen. Mulle paraneminen merkitsee samaa asiaa ku lihominen jättiläisen virtahevoks. Joten mitä järkee parantua? Mun mielestä ei mitään.
Mä en aio lopettaa tätä ennen ku oon onnistunu laihtuu mun tavotepainoon. Mä en vaan voi. Muuten oisin epäonnistunu läski. Joten mun on jatkettava näin, jatkettava tätä turhaa elämää syömisten, liikkumisten ja nukkumisen kontrollointia. Emmä muutakaa osaa tehä, enkä tiiä edes haluunko.
Tuntuu, et oon pettäny mun vanhemmat, ystävät, terapeutin, lääkärin, kaikki jotka on ikinä yrittäny mua auttaa. Mä en halua parantua, ennen ku oon laiha. Joten kaikki yrittää auttaa mua ihan turhaan. Oon pettäny mun vanhemmat, ja se satuttaa täs eniten. Ne haluu, et mulla ois kaikki hyvin ja yrittää turhaan auttaa mua. Mä oon epäonnistunu lapsi. En pysty täyttämään mun vanhempien toiveita. Toiveita onnellisesta terveestä lapsesta, hyvästä koulumenestyksestä, hyvistä harrastuksista, oikeanlaisista kavereista, ystävistä ja poikaystävästä, oikeanlaisesta liikkumisesta syömisestä, kaikesta... En ees tiedä pitäiskö mun täyttää niiden toiveita. Pitäiskö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti